Julkaistu 17.4.2022
Luku 1
PHEZONE
- Kesän loppu - Hiljainen hyräily kaikui kivisten seinämien sokkelossa. Jokainen sävel oli kylmä ja yksinäinen, ja niiden ainoa säestäjä oli veden loiske, kun se virtasi hitaasti pitkin viileiden käytävien pohjaan koverrettua uraa läikehtien, kimmeltäen yksinään, eikä kukaan ollut sen tanssia seuraamassa.
Läikehtivän veden kirkkaan puhtauden rikkoi yksi keltainen rauduskoivun lehti. Sen sahalaitaiset reunat olivat käpristyneet hieman sisäänpäin, olihan se kulkeutunut virtauksen armoilla koko pitkän matkan aina tänne asti. Pian sen matka olisi lopuillaan, tosin se ei ollut vielä ohi. Sen edessä oli vielä monta kulmaa ja käytävää, ennen kuin se viimein kohtaisi määränpäänsä. Virtaus johti sokkelosta huoneeseen, jossa se haarautui kolmeksi kapeammaksi virraksi. Yksi niistä jatkui suoraan eteen, kaksi niistä kääntyivät kummallekin puolelle ja lähti kiertämään huonetta sen seinän vierustaa pitkin. Suoraan kulkeva virtaus alitti puisen korokkeen, jonka toisella puolella se lähti solisemaan alas pitkin loivaa portaikkoa, aivan kuten toisetkin virtaukset tekivät huoneen seinustoilla. Portaikon alapäässä kolme virtausta yhdistyivät jälleen yhdeksi, kun ne kohtasivat neliskulmaisessa altaassa, jossa oli pohjan sijasta syvä tyhjyys, loputon pimeys, jossa vesi seisoi. Portaikon yläpäässä olevan korokkeen päällä, jalopuusta veistetyllä, korkealla istuimella istui nainen. Hänen kasvonsa olivat kalpeat, ja hänen harmaat silmänsä tarkkailivat huonetta ilmeettöminä, hädin tuskin liikkuen, mutta siitä huolimatta nähden jokaisen sopen. Tummanharmaan turkishupun alta valuivat aaltoilevat, yönmustat hiukset, ja kapeat huulet oli painettu tiukasti yhteen huolimatta siitä hitaasta melankolisesta melodiasta, jota nainen hyräili – melodiasta, joka hiljeni ainoastaan hänen nostaessaan hopeisen maljan huulilleen aika ajoin. Muulloin hän piteli maljaa kaksin käsin edessään, ja hänen sormensa kannattelivat sen koko painoa tasaisesti ja liikkumatta huolimatta siitä, kuinka se täyttyi jälleen piripintaan paksulla, punaisella nesteellä joka kerta sen jälkeen, kun hän oli siitä juonut. Nainen kohotti jälleen maljan huulilleen ja antoi nesteen kitkerän, metallisen maun levitä suuhunsa. Hänen kasvoillaan ei näkynyt pienintäkään reaktiota, ei pienintäkään todistetta siitä, että hän tiedosti tekevänsä, mitä teki. Hän laski maljan jälleen ja antoi hyräilynsä jatkua. Hänen katseensa kohdistui suureen ikkunaan, joka sijaitsi seinällä aivan hänen valtaistuintaan vastapäätä. Lasin takana kultasäteinen aurinko lämmitti vehreyden peittämää valtakuntaa, lehdet havisivat hiljaisessa tuulessa ja pilvet leijailivat sinisen taivaan halki omaa vauhtiaan lintujen liitäessä latvojen ja kattojen ylitse kohti tuntematonta. Hänen katseensa seurasi niiden siiveniskuja, kun hitaasti ne katosivat niin kauas, ettei hänenkään silmänsä enää niitä tavoittanut. Kaukaisuudessa kohosi kellotorni, jonka suuri kello kiilteli kultaisena auringon valossa. Ulkomaailman lämpö ei yltänyt hänen saliinsa asti. Täällä ilma oli viileää ja kosteaa, se oli kolea kammio keskellä sen ulkopuolella vallitsevaa valoa ja lämpöä. Jopa jatkuva, lähteetön valo, joka valaisi huoneen jokaisen nurkan, oli kylmää ja valkoista, ei kultasäteistä tai kutsuvaa. Harmaat kiviseinät ja niiden kolkko, sileä pinta sekä suoraviivaiset kaiverrukset kattoa kannattelevissa tolpissa tekivät huoneesta tyhjän, sieluttoman. Hyräily hiljeni jälleen naisen nostaessa maljan huulilleen uudemman kerran. Laskiessaan sen hän huokaisi ja sulki silmänsä. Hänen melodiansa hiljeni viimein. Nojaten päänsä vasten tuolinsa selkänojaa hän antoi itsensä levähtää hetken, hetken vain, ennen kuin avasi silmänsä jälleen ja kohdisti ne virtaukseen, joka hänen tuolinsa alitse kulki. Veden pinnalla kellui lehti, yksittäinen, keltainen lehti. Yksi kerrallaan se laskeutui veden mukana portaita pitkin alemmas ja alemmas, ajautuen lopulta nelikulmaiseen altaaseen aivan ikkunan alapuolella. Malja naisen käsissä värähti hieman, sen pintaan yltävä neste läikähti uhkaavasti, mutta pisaraakaan ei tullut yli. Nainen joi maljasta uudelleen ja viimein, pitkän, pitkän ajan jälkeen, hän nousi jaloilleen. Hänen jalkansa tuntuivat kummallisilta. Lyhyemmiltä, kuin hän oli muistellut, heikommilta. Hänen oli seisottava hetki totutellakseen jälleen jaloillaan olemiseen, ja vaikka hetken hän horjui paikoillaan, lopulta käsitys tasapainosta palautui. Vapaan kätensä hän nosti vetämään turkisviittansa hupun päästään, paljastaen täysin pitkät, mustat hiukset. Viimein hän astui hitain ja ylevin askelin alas kiviselle lattialle. Hetkeksi hän pysähtyi siihen, kohotti jälleen maljan huulilleen ja lähti sitten kävelemään portaita alas, allasta kohti. Lehti oli ajautunut veden mukana aivan altaan keskelle. Muuten niin tyynen veden pintaan ilmestyi renkaita aina, kun se liikkui vähänkin, ja sen kostea, keltainen pinta ja sitä pilkuttavat pisarat kiiltelivät kylmässä valossa. Nainen pysähtyi altaan reunalle ja katseli lehteä, kun se ajelehti hitaasti kohti altaan takalaitaa, niin hitaasti, että liikettä ei huomannut nopeasti katsoen. Vesi sen alapuolella jatkui loputtomiin, ja hetkeksi hänen katseensa laskeutui pimeyteen, tyhjyyteen, johon lehti lopulta vajoaisi. Nainen nyökkäsi pienesti itsekseen, nostaen toisenkin kätensä kannattelemaan maljaansa hetkeksi. “Kiitos merkistäsi”, hän sanoi, ääni täyttäen huoneen kolkon hiljaisuuden. Hän käänsi katseensa kohti suurta puista ovea oikealla puolellaan ja lähti lähestymään sitä. Oven keskellä roikkui suuri, karhun mallinen ovenkolkutin, jonka leuoista roikkui metallinen rengas. Siihen hän tarttui, ja yhdellä, voimakkaalla liikkeellä hän löi sen oveen. Ääni kajahti voimakkaana koko huoneen halki, se värisytti lattiaa ja sai vesivirrat sen reunoilla läikehtimään yli äyräiden. Nopeasti ääni kuitenkin häipyi, ja pian sen paikan otti saranoiden narina, kun ovi avautui hitaasti hänen edessään, päästäen sisään tuulahduksen viileää, raikasta ilmaa. Sen takana aukesi pitkä, pitkä käytävä, jota reunustivat korkeat tolpat ja jonka katto kaartui kaukana hänen yläpuolellaa. Nainen veti syvään henkeä ja laski katseensa käytävästä alas kohti aivan oven takana seisonutta nuorta miestä. Mies oli lyhyt, kahden pään verran naista lyhyempi, eikä tätä kuvaa auttanut se, kuinka hän oli laskenut päänsä jonkinlaiseen puolikumarrukseen. Hän oli painanut silmänsä tiukasti kiinni, ja vasta naisen selvittäessä kurkkuaan hieman, hän uskaltautui kohottautumaan ja avaamaan silmänsä. “Teidän varhaisuutenne”, mies tervehti. Hänen äänensä oli heikko ja värisi epävarmuudesta, ja nainen katsoi häntä ilmeettömänä nenänvarttaan pitkin. “Onko Teidän aikanne saapunut?” mies jatkoi, ääni tällä kertaa hieman vakaampana, vaikkakaan ei lainkaan sen voimakkaampana. Nainen nyökkäsi sanaakaan sanomatta ja otti askeleen miehen ohi. Nopeasti tämä käännähti ja lähti hänen peräänsä, kun nainen lähti marssiin pitkin käytävää. “Meillä ei ole aikaa aikailuun. Onko Nedon saanut tiedon? Onko kellonsoittajille ilmoitettu?” Nainen ei suonut miehelle silmäystäkään puhuessaan, kuin hän ei edes olisi ollut siinä. Miestä se ei kuitenkaan vaivannut, sen ei kuulunut vaivata. “Kyllä on, Teidän varhaisuutenne”, mies sanoi. Hän suorastaan harppoi pysyäkseen naisen mukana. Kiivaiden askelten ääni oli täyttänyt käytävän hiljaisuuden. “Hyvä. Lähetä kyluuni Parian kaivolle katsomaan, että alue on vapaa.” “Hyvä on, Teidän varhaisuutenne.” “Jätä minut nyt.” “Selvä, Teidän varhaisuutenne.” Niine sanoineen mies jarrutti ja pysähtyi keskelle käytävää, kun taas nainen jatkoi kiireisin askelin matkaansa kohti sen päätä. Hänen lähestyessään kiviseinää sen kivet alkoivat siirtyillä, kulkivat toistensa yli, ali ja vierestä asettuen lopulta sivuun luoden pyörökaarimaisen oviaukon, jonka läpi hän astui. Suuressa eteissalissa hän pysähtyi jälleen. Seiniä pitkin virtasi vesi, kuin kaksi leveää, hiljaista vesiputousta, ja niiden tasainen ja tyyni virtaus oli hetken ajan ainoa ääni, joka hänen korviinsa kantautui. Hän veti syvään henkeä ja nosti maljansa huulilleen kuunnellessaan veden rentouttavaa solinaa. Laskiessaan maljan hän sulki silmänsä ja hengitti ulos. Ilma täällä oli raikkaampaa kuin valtaistuinsalissa. Se oli viileää, mutta eri tavalla – kutsuvaa. Hän tunsi hengittävänsä viimein. Pienen hetken hän käytti yksin paikoillaan seisomiseen. Seinä hänen takanaan alkoi hitaasti siirtää kiviä takaisin alkuperäisille paikoilleen, ja sen umpeuduttua hän avasi silmänsä jälleen ja lähti kävelemään kohti suurta pariovea edessään. Ovi kattoi seinän lattiasta aina kattoon asti. Sen karmeihin oli kaiverrettu kuviointeja, joiden ylitse hänen katseensa kulki, kun hän asetti vapaan kätensä karkealle, metalliselle kahvalle. Vielä yhden kerran hän salli itsensä juoda maljastaan ja työnsi sitten oven auki. Yhden oven auetessa toinenkin aukesi, ja kirkas, kultainen päivänvalo tunkeutui viileään saliin. Nainen siristi silmiään ja laski katseensa taivaasta mieheen, joka seisoi ulkona, selin häneen. Hänen valkeat, kevyet vaatteensa liehuivat kevyessä tuulessa, kun hän katseli maisemaa, joka linnamäeltä avautui. Naisen astuessa ulos hän kuitenkin kääntyi ympäri tämän kohtaamaan. Hänen kulmikkailla kasvoillaan oli tyyni, onnellinen hymy, joka ylsi aina hänen syvänruskeisiin silmiinsä asti. “Tervehdys, Phezone”, hän sanoi. Hänen äänensä oli pehmeä ja lämmin, kuin sulaa vahaa. Nainen nyökkäsi hänelle lyhyesti. “Nedon.” Hänen äänensä oli yhä kylmä, eikä vastannut laisinkaan miehen lämpöön. “Sain viestin, että on tullut aika sinun valtakaudellesi. Onneksi olkoon”, Nedon sanoi ja levitti käsiään hieman. Hymy ei ollut hävinnyt hänen huuliltaan, mutta Phezone ei vaivautunut vastaamaan siihenkään. “Kiitos. Tämä kesä oli tavanomaista lyhyempi”, hän sanoi sen sijaan astuessaan Nedonin ohitse. Auringon lämpimät säteet tanssivat hänen kasvoillaan ja mustissa hiuksissaan, lämmin ilma täytti hänen keuhkonsa ja hänen oli jo nyt vaikea muistaa, millainen olikaan ollut hänen oman salinsa viileys. “Kenties se on hyvä asia. On aina suuri riemu saada sinut tänne seuraamme.” Nedon astui hänen vierelleen ja hymyili hänelle, tavoitteli hänen katsettaan, mutta Phezone ei vilkaissutkaan häntä. Sen sijaan hänen katseensa laskeutui kohti kiveystä heidän jalkojensa alla. “Kukaan ei ole siistinyt linnani edustaa”, hän pisti merkille potkaissen kivelle varisseita lehtiä. Nedonin ilme vakavoitui hieman ja hän nyökkäsi, pyyhkäisten itsekin lehtiä sivuun jalallaan. “Niin näyttää käyneen. Ikävää. Voin lähettää kyluunin toimeen heti, kun lähdemme. Palatessasi paikka on taas uuden veroinen.” Hän kohotti kätensä taputtaakseen naista olalle, mutta Phezone oli jo liikkeessä, ja Nedon joutui harppomaan hieman saadakseen kiinni hänen nopeat askeleensa. “Oliko sinulla nautinnollinen kesä?” hän kysyi. Phezone vilkaisi häntä syrjäsilmällä. Nedon hymyili yhä, aurinkoisesti niin kuin aina. “Kesäni ovat aina samanlaisia, Nedon”, hän vastasi. “Sinun kuuluisi tietää se. Ja sinun kuuluisi huolehtia siitä, että linnani on kunnossa silloin, kun en pysty siihen itse.” “Olen pahoillani lehdistä kiveykselläsi, siskoni. Asia järjestyy tuota pikaa. Tämä kesä oli minulle hyvin, hyvin kiireinen.” Hänen puhuessaan Phezonen katse kiinnittyi maisemaan heidän vasemmalla puolellaan. “Tietenkin se oli”, hän vastasi pysähtyessään. Hän kohotti vapaan kätensä osoittamaan kohti kaupunkia, joka avautui linnamäen juurella. Tästä kulmasta saattoi nähdä toisen palatsin, joka kohosi kaukana hänen oman linnansa vasemmalla puolella, mutta se ei ollut hänen kiinnostuksensa kohde juuri nyt. “Mikä tuo on?” Hänen sormensa osoitti kohti korkeaa tornia kaukana kaupungin vastakkaisella puolella. “Ah, Onoksen torni.” Nedon pysähtyi myös ja nyökkäsi tornia kohti. “Se rakennettiin hänelle kesän aikana. Se on yksi syistä kovalle kiireelleni.” “Onoksen?” Phezonen kulmat painuivat kurttuun aavistuksen verran. “Luulin, että Onos elää Sylhiassa. Miksi hän tarvitsee tornin?” “Se ei ole oleellista. Se lannistaisi mielialaasi, ja emme tarvitse sellaista juuri nyt.” Nedon lähti jatkamaan matkaa, ja vastahakoisesti Phezonekin pakotti jalkansa liikkeelle. Lämmin aurinko paistoi korkealla heidän yläpuolellaan, tuuli havisutti ruohoa ja lehtiä. Juuri nyt taivas oli lähes pilvetön. “Onko tapahtunut muuta, mistä minun kuuluisi olla tietoinen?” Phezone kulki veljensä perässä, pitäen katseensa kaupungissa vasemmalla puolellaan heidän kulkiessaan kiveystä pitkin loivaan alamäkeen. Se johdatti heitä kohti metsää. “Ei, ei mitään merkittävää. Kaikki kertovat sinulle kuulumisensa kyllä, kunhan kohtaat heidät jälleen. Kaikki on kutsuttu palatsiini tänä iltana; he odottavat saapumistasi innolla.” “Onko Onos tulossa myös?” Phezone käänsi katseensa kohti veljensä takaraivoa, jota mustat, lainehtivat hiukset peittivät. “Mahdollisesti. Lähetin hänelle kutsun, totta kai, mutten ole varma hänen suunnitelmistaan.” “Ymmärrän.” Hän vilkaisi vielä yhden kerran sivusilmällä kohti tornia kaupungin toisella laidalla, ennen kuin polku johti heidät puiden lomaan ja näkyvyys huononi liiaksi. Puiden paksut rungot ja tuuhealehtiset oksat tulivat heidän ja rakennusten väliin. Aurinko pilkutti kiveystä paistaessaan lehtien lomasta. Polun varrelle kerääntyi eläimiä, jotka katselivat silmät pyöreinä ja korvat pystyssä ohikulkijoita. Phezone soi niille vilkaisun ja katsoi sitten jälleen Nedonia, joka kulki yhä hieman hänen edellään. “Linnaani on saapunut uusi kyluuni”, hän mainitsi. “En ole nähnyt häntä ennen. Hän oli ihmisen muodossa.” “Ihmisen? Mielenkiintoista.” Nedon katsoi häntä olkansa yli ja hymyili. “Eläinmuotoiset kyluunit eivät yleensä päädy palatseihin. Haluatko, että hänet siirretään muualle?” “Ei, ei tarvitse.” Phezone laski katseensa maljaan, jota kantoi yhä vasemmassa kädessään. Hän ei ollut ehtinyt juoda hetkeen. Nedon pani saman merkille ja hidasti vauhtiaan hieman, kääntyen katsomaan häntä kunnolla. “Haluatko pitää tauon? Meillä ei ole kiire.” “Se ei liene tarpeen”, Phezone vastasi päätään pudistaen. Punainen neste seisoi tasaisesti astiassaan, ei tullut pisarallakaan yli, vaikka aikaa oli jo ehtinyt kulua.Nedon nyökkäsi hymyillen ja kääntyi jälleen jatkamaan matkaa, joka kulki metsän läpi mutkitellen kohti kaupungin laitaa. Tie kaivolle oli tyhjä. Sylhian kansalaiset olivat vetäytyneet päätieltä talojen lomaan, ja siellä täällä yksittäiset ihmiset tekivät kunniaa painaen käden sydämelleen ja laskien päänsä. Phezone katseli heitä ohi kävellessään, paksu turkisviitta laahaten pitkin puhtaaksi lakaistua kiveystä. Kellon kumea ääni kajahteli tasaisin väliajoin koko kaupungin läpi, se kutsui jatkuvasti enemmän ihmisiä seuraamaan lähempää tien kulkijoita. Phezone tiesi, että Nedon kulki hänen perässään. Hänen veljensä askeleet olivat hänen omiaan hiljaisemmat, mutta hän luotti silti tämän saapuvan hänen mukanaan. Jollain tapaa se sai hänen olonsa kevyemmäksi. Vaikka kaikkien katseet olivat hänessä, hän ei ollut yksin. Kaivo oli rakennettu suurelle korokkeelle keskelle kaupunkia. Korokkeen reunoja kiersivät kultaiset kuvioinnit, joista osa kuvasti lehtiä, osa oksia, osa aurinkoa, osa kuuta, osa pilviä… Kuin kaikki maailman osat olisi ikuistettu yhteen kuvaan. Siinä oli vieri vieressä hiekan peittämiä dyynejä, viljapeltoja, valtamerta, savannia, vuoria. Phezone soi kauniille kuviolle yhden katseen sitä lähestyessään ja siirsi katseensa sitten kohti kaivoa, joka seisoi korokkeen päällä, valkoiset kivet hohtaen kirkkaina lämpimässä auringossa. Kaivon katoksen harjalle oli kiinnitetty kultaisia lintuja, joiden nokat olivat avautuneet ikuiseen, äänettömään lauluun. Kattoa kannattelevien tolppien ympärille kiertyneet kultaiset köynnökset kurkottelivat korkealle katoksen yläpuolelle, valossa kimmeltävälle kaarelle taivasta vasten. Kaaren keskeltä roikkui lyhty, jossa paloi suuri, kirkas liekki, tasaisesti loimuten vailla palavaa materiaalia. Phezone lähestyi kivisiä portaita, jotka johtivat ylös tasanteelle. Jokaisella askelmalla hän tunsi itseensä kohdistuvat katseet jokaiselta suunnalta, jokaiselta aukion laidalta. Nämä uteliaat silmäparit olivat todistamassa tätä tilannetta kuka tiesi kuinka monetta kertaa, mutta joka kerta yleisö oli yhtä suurilukuinen. Phezone loi uuden katsauksen ympärilleen, mutta vieläkään hän ei nähnyt montaakaan katsojaa. Heitä oli silti oltava monia, paljon enemmän, kuin hänen silmänsä saattoi nähdä. Nedon oli pysähtynyt poraiden alapäähän. Phezone katsoi häntä olkansa yli, ja mies nyökkäsi hänelle rohkaisevasti hymyillen. Hiljaa huokaisten Phezone kääntyi jälleen kaivoa kohti, kuunnellen hetken aikaa hiljaisuutta. Sitten kuului kello. Se löi tasaisesti, kerta toisensa jälkeen, tornissaan kaukana kaupungin keskellä. Sen ääni oli matala ja jylisevä, lähes melankolinen ja varoittava. Kenties se olikin. Se oli varoitus kaikille, varoitus Sylhialle ja varoitus Parialle. Varoitus siitä, että Phezone oli saapunut. Paksu usva kietoutui kaupungin ympärille. Se otti otteeseensa rakennukset, kasvit, kansalaiset; kaikki, joihin se vain saattoi suinkaan yltää. Se kierteli talojen lomassa, kulki pitkin katuja, ja lopulta tiivistyi paksuimmilleen aivan Parian kaivon ympärillä. Se pyörteili tavattoman kovaa vauhtia kohoten kohti taivasta, peittäen sen sinen kaupungin kansalaisilta. Kaivon ja sen vierellä seisovan naisen se jätti kuitenkin rauhaan, kun se kiersi aivan tasanteen reunojen ulkopuolella. Phezone seisoi kaivon edessä, vapaa käsi laskettuna sen reunalle. Hänen silmänsä olivat kiinni, hän kuunteli kellon lyöntejä hiljaa, odottaen. Tasainen kumahdus kantautui kaupungin yli kerta toisensa jälkeen. Se kuului kaikkialle, missään ei ollut soppea, johon sitä olisi päässyt pakoon. Se löi, kerta toisensa jälkeen, jokaisella kerralla yhtä tasaisella äänellä, ja sitten, varoittamatta, se lopetti. Phezone avasi silmänsä. Usva kaikkialla hänen ympärillään peitti näkyvyyden, aukion laidoilla seisovia ihmisiä ei enää ollut. Oli vain kaivo, hän, ja ikuinen, vaalea harmaus, joka pyöri hänen ympärillään hänen kohottaessaan maljansa kaivon ylle. “Kylmän aika on koittanut.” Hänen oma äänensä kajahti kaupungin ylle samalla voimalla, kuin kellotornin kello oli kajahdellut vain hetkiä aiemmin. “Pian Paria peittyy lumeen, ja jokavuotisen koetuksen aika koittaa.” Hiljaisuus. Phezone katsoi leuka korkealla kohti kaivoa, jonka pohjaton vesi pyörteili samalla tavalla kuin usva kaivon ympärillä. Hän ojensi maljaa pitelevän kätensä suoraksi veden ylle ja kallisti sitä sitten, hitaasti. Punainen neste pyörteili kaivon veden tapaan, kun se päästi yksittäisen pisaran tipahtamaan reunan yli. Pisara tipahti suoraan veteen, ja joutuessaan sen kanssa kosketuksiin pyörre vedessä tyyntyi. Usvan luoma pyörre kaivon ympärillä tyyntyi, paksu sumu hälveni, ja useat uteliaat silmäparit pääsivät jälleen tiirailemaan kaivoa kohti aukion laidoilta. Kasvoja ilmestyi talojen ikkunoihin ja kujille. Phezone ei suonut heille katsettakaan. Hän veti maljansa lähelle rintaansa, painoi toisen kämmenensä sen päälle ja sulki silmänsä. Jäätävä tuulenpuuska pyyhkäisi kaupungin yli voimalla, joka ravisutti puita, heilutti oksia, irrotti laattoja katoista. Viitta painui vasten Phezonen selkää, kun hän seisoi järkähtämättä paikoillaan mahtavan luonnonvoiman pyyhkiessä yli Sylhian, jonka asukkaat hädin tuskin pysyivät jaloillaan viiman voimasta. Kaduille jätetyt irtonaiset esineet lentelivät ilmaan osuen seiniin ja ikkunoihin. Tuuli soi oksissa, kujilla ja ikkunoissa, sen ujellus ympäröi koko kaupungin. Ja sitten, yhtä nopeasti kuin oli alkanutkin, se oli poissa. Phezone huokaisi hiljaa, avasi silmänsä ja kääntyi. Nedon seisoi yhä portaiden alapäässä, hiukset siististi paikoilleen asetettuna ja vaatteidensa jokainen poimu juuri siinä, mihin se kuului. Hän hymyili, ja hänen syvänruskeat silmänsä kimmelsivät, kun hän nyökkäsi. Phezone nyökkäsi hänelle takaisin. Sitten hän kohotti katseensa kaivoaukiota ympäröiviin kansalaisiin, jotka tasasivat tasapainoaan auringon paistaessa jälleen kivisille kaduille pilvettömältä taivaalta. Naisen katse lakaisi heidän ylitseen, kun hän avasi suunsa jälleen. “Kuulkaa, Sylhian asukkaat: minä, Phezone, talven jumalatar, varoitan teitä. Halla on saapunut – talvi on tulossa.” |