Julkaistu 25.4.2022
Luku 2IRE
- Pakkanen - Jossain ulkona viima hakkasi vasten ikkunalaseja, helisytti niitä ja yritti sisään kaikista raoista ja nurkista, mutta sisällä? Sisällä oli lämmin. Seinän takana palava takkatuli lämmitti suunnilleen puolet koko rakennuksesta, ja siihen puolikkaaseen lukeutui myös Iren huone. Hän lojui sängyssään, kolmen erillisen peiton alla, ja kuunteli puoliunessa ovensa ulkopuolella käytäviä keskusteluja. Jotain lumesta, jotain hänen veljestään, jotain kyläläisistä. Ire veti peiton päänsä yli kuullessaan askeleiden lähestyvän omaa oveaan ja puri hammasta, kun saranat narahtivat.
“Ire! Nouse ylös, päivä on kohta puolessa. Mummosi vie uhrilahjoja temppelille ja kaikki menevät mukaan, onko selvä?” Hänen äitinsä tomerat askeleet marssivat peremmälle huoneeseen ja suoraan Iren sängyn luokse. Hän hautasi kasvonsa tyynyyn, kun kaikki kolme peittoa kiskaistiin hänen yltään yhdellä liikkeellä. “Mjooh”, hän mutisi, mulkaisten äitiään silmäkulmasta. Tämä kurkotti sängyn yli vetämään resuiset, vanhat verhot ikkunan edestä päästäen huoneeseen tulvan kylmää valoa. “No, älä mutise siinä vaan nouse ylös ja mene syömään, ellei sitten houkuttele olla nälässä iltaan asti. Isäsi on lähtenyt käymään kierroksella kylässä, emmekä me syö ennen kuin hän palaa.” Vastahakoisesti Ire pyörähti selälleen ja nousi istumaan. Hän hieroi silmiään kädellään ja kääntyi katsomaan ulos ikkunasta, jonka takana lumi pyrytti lähes vaakasuunnassa heilutellen kuusien ja mäntyjen oksia yhteen suuntaan. “Eikö isä sitten tule temppelille?” hän kysyi laskiessaan jalkansa kylmälle, puiselle lattialle. Hänen äitinsä oli jo suuntaamassa takaisin huoneen ovelle, mutta pysähtyi vilkaisemaan häntä olkansa yli. “Ei. Eivald hoitaa hänen osuutensa. Nyt liikettä kinttuihin, ruokaa ei ole enää tarjolla kymmenen minuutin päästä.” Niine sanoineen äiti harppasi ulos huoneesta ja veti oven kiinni perässään. Hetken ajan Ire istui kuuntelemassa hänen loittonevia askeliaan, ja kun ne olivat tarpeeksi kaukana, hän lysähti kyljelleen sänkynsä lämpimälle patjalle. “Minä vihaan tätä”, hän mutisi, pakottaen itsensä takaisin ylös. Vaikka sisällä olikin lämmin, hän katsoi kaipaavasti sänkynsä päätyyn nakattua peittokasaa noustessaan viimein jaloilleen. “Mihin minua edes tarvitaan siellä? Seison vain paikoillani muutenkin. ‘Isäsi tekee tämän ja Eivald tekee tämän, seiso sinä siinä ja pitele vaikka kynttilää’. Niin, nyt ne jumalat kyllä tietävät, että Ire täällä maan kamaralla haluaa että lumentulo lakkaa.” Hän kiskoi päällyspaidan päältään ja nakkasi sen sängynpäätyä kohti, mihin se jäi roikkumaan hetkeksi ja valahti sitten lattialle. Jaksamatta nostaa sitä Ire laahusti lipastolle, jonka ylimmästä laatikosta veti itselleen uuden paidan. Se oli paksua, ruskearuudullista villakangasta, juuri sellaista joka kutitti ikävästi. Hän kiskoi sen päälleen ja kääntyi ympäri etsimään katseellaan niitä päällyshousuja, jotka hän oli joskus eilen nakannut… jonnekin. Ne olivat ainoat housut, jotka olivat tarpeeksi lämpimät pitämään pakkasen loitolla, ja koska tänään hänen pitäisi mennä ulos, olisi varmaan fiksuin veto vetää ne jalkaan ennen, kuin hän lähtisi huoneestaan. Nyt piti vain selvittää, missä ne olivat. “Hän on kuin onkin elossa.” Ire mulkaisi äitiään astuessaan keittiöön, jossa leijaili hyvin vahva puuron haju. Äiti istui jakkaralla keittiön ikkunan edessä jotain kutoen ja katseli Ireä, kun tämä otti pöydältä lautasen ja käveli puuhellalle. Vaikka katse olikin muualla, kudottavaan juttuun, mikä se ikinä olikaan, ilmestyi silmukka silmukan perää kovaa vauhtia äidin tottuneessa otteessa. “Kyllä minä”, Ire vastasi nostaessaan kattilan pohjalta kauhallisen sitä jo jäähtynyttä soosia, jota hänen oli tarkoitus syödä. Se jämähti puiseen kauhaan kiinni, ja hän hakkasi lautastaan sillä pari kertaa saadakseen sen irtoamaan. “Kun sinun isäsi oli sinun iässäsi, Ire, nuoret olivat auringon noustessa jo ulkona puuhaamassa, kuules.” Mummon ääni kantautui jostain keittiön perältä. Ire katsoi häntä olkansa yli ja nyökkäsi. Hän seisoskeli aivan keittiön toisessa päässä, edessään pöydällä suuri korillinen jotakin. “Takuulla.” “Niin, kyllä kylän nuoret kiivaasti osallistuivat rakennustöihin joka päivä, kun taloja pystytettiin. Ei meillä ollut omia huoneita eikä edes vuoteita, ja ruokaa tuli kerran päivässä. Joskus oltiin syömättä, jos piti säännöstellä.” “On sääli, että rakensitte minulle huoneen. Jos sellaista ei olisi, aivan varmasti olisin herännyt tunteja sitten”, Ire vastasi. Hän laski lautasellisen jämähtänyttä puuroa pöydälle ja katsoi kummallekin puolelleen etsien jonkinlaista lusikkaa. Sitä ei näkynyt, ja huokaisten hän raahasi itsensä laatikostolle. “Äläpäs viisastele, hyvä nuori. Syö se puurosi ja mene pihalle, me tulemme mummon kanssa vähän myöhemmin”, äiti sanoi laskien käsityönsä silmukoita. Ire kohautti olkiaan jaksamatta alkaa väitellä vastaan. Oli turha yrittää käyttäytyä, kuin hän olisi voinut jotenkin vaikuttaa äitinsä järkähtämättömiin mielipiteisiin. Hän avasi laatikoston ylimmän laatikon ja nappasi aterimille varatusta pajukorista ensimmäisen lusikan, jonka sai vastaansa. Hän pyyhkäisi sitä kädellään ja istahti sitten viimein pöydän ääreen. Vauhti, jolla Ire lappoi puuron suuhunsa, sai äidiltä pahan mulkaisun, mutta hän ei alkanut pahoittelemaan vaan nousi jaloilleen heti kun oli valmis. “Kiitoksia”, hän sanoi, väläytti mummolleen hymyn ja viiletti sitten ulos keittiöstä. Heidän talonsa oli koko kylän isoin. Se sijaitsi pienen mäen päällä, joskaan ei paljoa muuta kylää korkeammalla, mutta siitä huolimatta Ire näki ikkunan ohi kulkiessaan aika kauas jo alakerrasta. Seinät olivat paksua hirttä, samoin kuin lattiat. Kattoparrujen välissä roikkui vartaissa reikäleipiä, ja niitä katsellen hän kulki rätisevän takan ohi, laskien jokaisen niiden alitse mennessään, ennen kuin puikahti käytävän kautta eteiseen viileyteen. Hänen turkistakkinsa oli juuri siinä mihin hän oli sen jättänyt; puoliksi lattialla, puoliksi jakkaran päällä eteisen nurkassa. Kaikkien muiden ulkovaatteet roikkuivat siististi naulassa siinä yläpuolella, ja useampi pari saappaita oli asetettu siistiin riviin seinän viereen. Ire potkaisi omat saappaansa rivistä kumoon ja kiskoi ne sitten jalallaan lähemmäs. Ulkopuolelta ne olivat mokkamaista nahkaa, jos ei otettu huomioon pörröistä reunusta. Niiden sisäpuolta lämmittävä karvakerros oli pehmoinen ja lämmin, ja Ire tunki jalkansa sisään aivan mielellään. Hän nappasi takkinsa jakkaralta, siristi silmiään ja alkoi käännellä sitä löytääkseen sen asennon, jossa sen kuului olla. “Ire! Älä sitten unohda ottaa kintaita tällä kertaa!” kuului jostain keittiön suunnalta juuri, kun hän oli päässyt kärryille siitä, missä kohdassa meni hiha ja missä napit oikein tarkalleen ottaen olivat. “Enhän minä”, hän huusi takaisin ja veti viimein takin päälleen. Puolihuolimattomasti hän napitti sen, nappasi jakkaralta takin alta paljastuneen karvareuhkan, joka saattoi olla hattu ja toivon mukaan sisälsi myös kintaat, ja marssi sitten suoraan ulko-ovelle. Sen eteen hän pysähtyi, erotteli tummanruskeat rukkaset hatusta, jonka painoi päähänsä, ja työnsi sitten kovalla tarmolla oven auki. Jäätävä tuulahdus pyyhkäisi suoraan sisään ja puuterilunta pöllähti hänen kasvoilleen, ja nopeasti hän nosti käsivartensa niiden suojaksi astuessaan ulos. Tuulen voimasta ovi vastusti, kun hän kiskoi sen kiinni perässään, mutta puuskan hellittäessä se loksahti jälleen paikoilleen. Ire seisoi puisilla rappusilla ja vetäen rukkasia käteensä katseli alas mäeltä, jonka päällä heidän talonsa oli. Hän veti kasvoilleen reippaan hymyn ja löi kätensä yhteen. “Hyvää huomenta, Névé!” hän tokaisi, ja varmoin askelin hän lähti marssimaan portaikkoa alas. Heti ensimmäisellä askelmalla hänen saappaansa humahti nilkkaa myöten lumeen, ja hampaitaan kiristellen hän lähti astelemaan syvemmälle ja syvemmälle lumihankeen, jonka tuuli oli pakannut yön aikana heidän portaikolleen. “Älä nyt kiukuttele, hanki. Olet päästänyt tänään ulos jo isän- äh- ja Eivaldinkin. Päästä nyt minutkin.” Perheen miesten askeleet näkyivätkin yhä hangessa, ja niistä saattoi huomata, ettei heilläkään ollut ollut kovin helppoa päästä portaikkoa alas. Suuresta ihmisen muotoisesta jäljestä päätellen joku oli itse asiassa kompastunut jalkoihinsa ja kaatunut naamalleen lumeen. Ire kohotti kulmiaan itsekseen toivoessaan, että se oli ollut Eivald, ja pääsi samalla viimein portaikosta läpi hieman matalammalle lumihangelle, jota myös kutsuttiin poluksi, joka johti heidän taloltaan kohti kylää. Hän kumartui pyyhkimään housuistaan lumet, jotka olivat onnistuneet sotkemaan hänet aina polviin asti, ja sitten hän kohotti kasvonsa kohti kylää, joka avautui hänen edessään mäntyjen, kuusien ja korkeiden lumikinosten lomassa. Se oli Névé, pieni, vaivainen paratiisi keskellä metsän siimestä. Tupien katot olivat peittyneet paksuun lumikerrokseen, vaikka korkeammalta Ire huomasi, että jotkut olivat yrittäneet tökkiä suurimpia lumilasteja alas. Olkansa yli hän vilkaisi heidän talonsa kattoa, joka oli myös varsin hautautunut valkeuteen. Oli sääli, että heidän talonsa oli niin korkea kuin oli; oli vaikea nousta toisen kerroksen katolle puhdistamaan lumia. Kaipa piti toivoa, että katto kestäisi eikä romahtaisi talven aikana. Olkiaan kohauttaen hän lähti astelemaan polkua pitkin kohti alamäkeä. Päivä taisi tosiaan olla puolessa. Névén asukkaat olivat jo ylhäällä ja työn touhussa, osa lapioimassa lumia ja osa tekemässä mitä ihmiset nyt ikinä tekivätkään. Osa heistä oli hyvinkin keskittynyt touhuihinsa, osa nosti hänelle kättään tervehdykseksi. Joitain hänen oli hieman vaikea tunnistaa, olivathan he onnistuneesti verhoutuneet paksun ja peittävän vaatekerroksen taakse, mutta suurin osa kasvoista oli tuttuja. Siellä täällä talojen portailla istui koiria, jotka tarkkailivat tiiviisti ohikulkijoita, tai kissoja, joiden turkit olivat pörrössä, kun ne yrittivät pitää kylmän loitolla. Siellä täällä talojen pihoissa seisoi hevosia, jotka oli köytetty tolppiin, osa katseli tallien ikkunoista. Yksi oli jopa kytketty rekeen, jota parhaimmillaan lastattiin täyteen vähän kaikenlaista tavaraa. Ire väläytti hymyn lastaajien suuntaan, mutta kukaan heistä ei häntä huomannut, ja niinpä hän jatkoi matkaansa ilman heidänkään tervehdystään. Polku oli kylän alueella niin tasaiseksi tallattu, että matka kävi paljon vauhdikkaammin kuin esimerkiksi portaissa. Hitaasti mutta varmasti Ire lähestyi mäkeä, joka kohosi toisella puolella kylää, lähes suoraan vastapäätä heidän kotitaloaan. Hän yritti tarkentaa katsettaan pieneen kivirakennukseen mäen huipulla, mutta sen edessä oli liikaa lunta ja liikaa puita, eikä hän oikeastaan saanut mitään selvää siitä, mitä sen ikkunoiden takana tapahtui. Silloin aivan hänen edestään juoksi peräkanaa kaksi lasta, hädin tuskin häntä vyötäröön asti ylettyvää, ja nopeasti hän harppasi taaksepäin näiden pyyhältäessä ohitse. He kikattivat kovaäänisesti, ja Ire hymähti itsekseen lähtiessään jatkamaan matkaansa. Jostain sivulta kuului lasten äidin pahoitteleva huuto, ja Ire heilautti hänelle kättään. Joskus muulloin hän olisi voinut vaikka käydä sanomassa, että ‘mitäpä tuosta’, tai jotain muuta sellaista, mutta tällä kertaa hänellä oli lähes kiire. Hänen ja mäen välissä ei enää ollut montaakaan taloa, ja hän ehti jo kuvitella, että loppumatka kävisi mutkitta, kun kuuli äkkiä nimeään kutsuttavan. Pidättäen huokauksen hän pysähtyi ja vilkaisi olkansa yli, vain nähdäkseen nuoren naisen, joka kiiruhti häntä kohti pidelleen hamettaan. Hän oli alipukeutunut; toisin kuin muilla ulkoilijoilla, hänellä oli päällään pelkästään takki ja saappaat, ja hänen hameensa ei ollut niin paksu, että se olisi riittänyt pitämään häntä lämpimänä tällä säällä. Ire kohotti kulmiaan hieman ja kääntyi täysin ympäri, kun nainen pysähtyi aivan hänen eteensä. “Huomenta Tola, sinä jäädyt”, Ire ilmoitti ja pani kätensä puuskaan, saaden naisen naurahtamaan hieman. “Palaan sisälle aivan pian! Näin vain sinun kävelevän ohi ja ajattelin tulla tervehtimään”, nainen tokaisi ja hieroi niskaansa. Ire huokaisi raskaasti ja veti rukkasensa käsistään, ojentaen ne sitten Tolalle, joka hymyili pahoittelevasti ottaessaan ne vastaan. “Mitä sinä haluat minusta?” Ire kysyi, tunkien jo nyt kylmettyvät näppinsä takkinsa pörröisiin taskuihin. “Sinä et nimittäin koskaan puhu minulle minun takiani, Tola.” “Älä nyt, kyllä minä sinusta pidän”, Tola vakuutteli vetäessään rukkaset käteensä. Hän katseli niitä melko tyytyväisenä ja käänsi sitten ruskeat, kimmeltävät silmänsä Ireä kohti. “Pohdin vain, tuota, onko Eivald–” “Minä arvasin.” Ire kääntyi ja lähti jatkamaan matkaansa. Tola kiiruhti hänen peräänsä, kuulosti kompastuvan hameeseensa, mutta sai hänet kumminkin kiinni. “Ei, ei, halusin vain kysyä, onko hänellä suunnitelmia tänään! Haluaisin puhua hänen kanssaan, kun en ole hetkeen häntä nähnyt, ja–” “Ehkäpä sinun pitäisi kysyä häneltä itseltään minun sijaani”, Ire ilmoitti. Hän katsoi Tolaa syrjäsilmällä. “En ole sanansaattaja. Hän ei ole asettanut lähestymiskieltoa, joten voit puhua hänelle ihan itse. Mene nyt sisälle tai minä kerron hänelle, että jos kosii jotakuta, niin ei ainakaan sinua.” Kuin hänen sanojensa vahvistukseksi uusi jäätävä tuulenpuuska puhalsi kylän yli, ja Tola pysähtyi kuin seinään sen tuoman kylmyyden myötä. Ire virnisti hänelle voitonriemuisesti ja jatkoi matkaansa, kun nainen luovutti ja lähti palaamaan kohti omaa kotiaan. Irellä itsellään ei ollut matkaa enää kuin parisataa metriä, ja hyvällä tuurilla hän saisi taitettua sen ilman keskeytyksiä. “Hyvää päivää Eivald!” Ire kiskaisi oven äänekkäästi kiinni perässään, ja sen aikaansaama jysähdys kaikui koko salissa. Hän marssi peremmälle kivirakennukseen ja levitti käsiään dramaattisesti. “Lempiveljeni! Perheen ylpeys, koko kylän naisten suurin rakkaus! Tola kaipaa kainaloosi, oi uljas urho, mutta on liian kaino pyytämään suosiotasi suoraan.” Eivald oli kyyryssä rakennuksen seinänvierustoja vuoraavien kynttilöiden luona ja huokaisi hyvin raskaasti vilkaistessaan Ireä kohti pörröisen kauluksensa takaa. Hän piteli käsissään palavaa kynttilää, jonka vei seuraavan sammuneen kynttilän luokse sytyttääkseen sen. “Mitä sinä haluat, Ire?” hän kysyi. Ire kohautti olkiaan nostaen kätensä lanteilleen. “Äiti käski minun tulla tänne. Hän tulee mummon kanssa kohta, joten tohinaa töppösiin, kynttiläpoika.” “Tämä kävisi nopeammin, jos olisit jotenkin avuksi, tiedäthän. Ja kun auoit ovea tuolla tavalla, osa sammui jo.” Eivald siirsi kynttilänsä seuraavan sydänlangan luo ja antoi tulen levitä siihen. Hän nousi ylös ja kääntyi hyvin varovasti Ireä kohti, pitäen katseensa lattiassa, joka oli kynttilöiden ja lyhtyjen peitossa. Ire kohautti olkiaan ja kumartui nappaamaan yhden, kapean ja korkean kynttilän lattialta. “Kaipa minä sitten autan sinua, oi veljistä parhain. Olisi sääli, jos miehinen mielesi kärsisi liiaksi kynttilöiden huumaavasta tuoksusta ja tulen lämmöstä, joka ei sovi kylmälle ja kiviselle sydämellesi.” “Mikä sinua vaivaa?” Eivald kysyi kävellessään toiselle puolelle käytävää ja vilkaisi Ireä kulmat kurtussa. Ire kohautti olkiaan jälleen ja käveli itse lähemmäs ovea. Siellä kynttilöiden seassa oli nimittäin yksittäisiä sammuneita yksilöitä, ja saattoipas olla, että ne olivat vahingossa sammuneet hänen tullessaan sisälle. Ulkona oli kumminkin ollut varsin kova tuuli. Kynttilöitä oli paljon enemmän kuin Ire oli muistellut. Toisaalta, hän ei ollut koskaan sytyttänyt niitä ennen, joten kenties niiden määrä vain näytti pienemmältä kuin todellisuudessa oli. Jatkuva kyykkiminen alkoi käydä selälle, ja kerran jos toisenkin hän vahingossa kaatoi vahaa kädelleen, mutta lopulta ainakin melkein jokainen niistä oli saatu sytytettyä – ja aika sopivasti. Ovi narahti auki, ja Ire pomppasi ylös kynttilöiden seasta juuri, kun hänen mummonsa astui sisälle. Häntä ei olisi tunnistanut kaikkien niiden huivien, turkiskerrosten ja hatun karvaisen reunan alta, jos äiti ei olisi tullut hänen perässään samaa koria kantaen, jonka kanssa mummo oli värkännyt keittiössä aiemmin. “Tervetuloa!” Ire tokaisi iloisesti, kumartui laskemaan kynttilän lattialle ja liittyi kahden naisen vanaveteen, kun nämä suunnistivat kohti suurta alttaritaulua. Eivald, joka oli juuri sytyttämässä viimeisiä kynttilöitään käytävän toisella puolella, katsoi heitä huokaisten, kuin olisi jollain tapaa nähnyt jotain epämieluisaa. Ire pysähtyi hänen kohdalleen ja kohotti kulmiaan. “Mistä kenkä puristaa, kynttiläpoika?” hän kysyi päätään kallistaen. “Minun piti saada näihin kaikkiin tuli ennen kuin äiti ja mummo tulevat”, Eivald mutisi nostaessaan viimeisen palamattoman kynttilän käteensä ja kallistaen sitä liekin ylle. Sen lanka leimahti kauniiseen tuleen lähes välittömästi. “No, et sinä paljoa aikataulustasi myöhästynyt. Älä murehdi turhia”, Ire vastasi taputtaen veljeään toverillisesti olalle, kun tämä nousi ylös varsin kankean näköisesti. Ire ei ollut ihan varma, kauanko hän oli kyykkinyt täällä, mutta tästä kaikesta päätellen puoli tuntia häntä itseään pidempään. Tai ehkä enemmän, tai ehkä vähemmän. Ire ei tiennyt, eikä hän ihan hirveästi välittänytkään, tarkemmin ajatellen. Hän askelsi äitinsä ja mummonsa taakse. He olivat päässeet määränpäähänsä, puisen pöydän eteen alttarin reliefin luona. Tämä oli se pöytä, jonka luona rukoukset ja uhrilahjat ja kaikki muut sellaiset aina hoidettiin, ja mummonsa olan ylitse Ire katseli, mitä kaikkea korista pöydälle nosteltiin. Seassa oli melkoisen täydelliseltä näyttävä leipä, joka oli kääritty tarkasti valkeaan liinaan, mummon hopeakoruja ja tikari nahkaisessa tupessaan. “Mitä kuikuilet?” äiti kysäisi vilkaistessaan häntä olkansa yli. Ire kohautti olkiaan ja kurkotti kättään heidän välistään napatakseen tikarin pöydältä. Hän puoliksi odotti, että äiti läpsäyttäisi hänen kätensä pois, mutta tämä ei sanonutkaan mitään, ja hän poimi sen käteensä. “Onko tämä isän?” hän kysyi pyöritellessään sitä käsissään. Nahkaan oli kaiverrettu tunturipeuran kasvot ja sarvet. Irellä oli muistikuva, että hän oli nähnyt kuvion joskus ennenkin jossain, mutta toisaalta tunturipeurat olivat koko ajan kaikkialla muutenkin, joten kyseessä saattoi ihan hyvin olla vaikka jokin hamekirjailu. “Ei, se oli minun. En tee sillä mitään nyt, kun vietän ison osan ajastani kotia hoitaen, joten se saa lähteä palvelemaan jotakuta hieman korkeampaa”, äiti vastasi. Ire kohotti kulmiaan ja kurkotti asettamaan tikarin takaisin siihen, mistä oli sen ottanutkin. “Mitä Phezone tekee tikarilla? Eikö hänellä ole niitä jo valmiiksi, kun hän kerran on jumalatar ja kaikkea?” hän kysyi, nostaen katseensa reliefiin, jossa jumalatar itse seisoskeli, kansansa yläpuolella, käsissään kello ja tiimalasi. Äiti mulkaisi häntä kulmat aavistuksen verran kurtussa, mistä hän päätteli, että hänen kysymyksensä oli ollut jollain tapaa epäkohtelias. “Kyse ei ole siitä, onko se hyödyllinen hänelle, vaan siitä, kuinka arvokas se on. Se on hopeinen tikari, ja niitä on hyvin vähän tässä kylässä. Isäsi valmisti sen minulle itse kihlajaislahjaksi. Mummosi korut ovat yksiä ainoita koruja talossamme. Leipä on meille nyt arvokkaampaa kuin koskaan, joten Phezone arvostaa sitä aivan yhtä lailla, kuin kaikkia muitakin lahjoja.” Äidin puhuessa Ire vilkaisi sitä, mitä hänen mummonsa ikinä puuhasikaan pöydän ääressä. Hän näytti selaavan kiivasta vauhtia sitä iänikuista rukouskirjaa, jota selasi aina, kun he olivat täällä. “Selvä sitten. Eipäs ole minun vikani, ettei sitä ole koskaan minulle selitetty”, Ire tokaisi, ja kääntyi sitten katsomaan Eivaldia, joka oli saapunut seisomaan keskelle käytävää aivan heidän taakseen. Koko pituudessaan Eivald oli melko pitkä, ja Iren piti katsoa hieman ylöspäin tuijottaakseen häntä suoraan harmaisiin silmiin. Hetken ajan Eivald katsoi takaisin, ennen kuin taisi tajuta, kuinka typerältä näytti, ja käänsi katseensa pois. Ire virnisti ja astui hänen vierelleen, kääntyen katsomaan heidän edessään hääräävien naisten selkiä. “Jännittäkös sinua, kynttiläpoika?” “Älä sano minua kynttiläpojaksi, Ire, tai ensi kerralla laitan sinut sytyttämään kynttilät.” “Ensinnäkin, älä kiertele kysymystä. Toiseksi, on sinun pyhä tehtäväsi sytyttää kynttilät, ei minun. Olisi suorastaan pyhäinhäväistys, jos joku muu kuin isän rakas kultapoika tekisi raskaat työt.” Ire hymyili hänelle yhä, mutta Eivald huokaisi raskaasti ja pudisti päätään, jättäen törkeästi vastaamatta hänen alkuperäiseen kysymykseensä. Ire päätti, että hiljaisuus oli myöntymisen merkki, ja jäi seisomaan hänen viereensä katsellen, kun äiti uudelleen ja uudelleen asetteli tavaroita eri järjestykseen ja mummo selasi sivuja kuin hänen henkensä olisi riippunut siitä. Se aika, jonka he siinä seisoivat, saattoi olla äärimmäisen pitkä tai sitten melkoisen lyhyt, mutta Ire ei yhtään tiennyt, koska jossain vaiheessa hänen ajatuksensa olivat harhautuneet johonkin hyvin muualle. Hän katseli parhaillaan Névéä kohti temppelin ikkunasta, kun aivan yks kaks mummo kääntyi ympäri ja väläytti heille leveän hymyn. “Aika aloittaa, kullat!” hän ilmoitti ja viittilöi äitiä astumaan sivuun. Ire vilkaisi syrjäsilmällä Eivaldia, jonka naama näytti menneen hieman entistä kalpeammaksi, ja tönäisi häntä kyynärpäällään tarkoituksenaan näyttää peukaloa, kun tämä katsoisi, mutta veli ei edes vilkaissut hänen suuntaansa. Ire pyöräytti silmiään, pani kätensä puuskaan ja jäi paikoilleen seisomaan, kun äiti käveli hänen viereensä hymyillen. “Tämä on tosiaan ensimmäinen kerta moneen vuoteen, kun Swein ei ole täällä kanssamme. Siksi minä ajattelinkin, että olisi aivan ihanaa, jos sinä, Eivald, ottaisit tänään ensimmäistä kertaa tehtäväksesi lukea uhrirukouksen.” Mummo painoi kätensä yhteen ja katsoi Eivaldia silmät kirkkaina. Eivald näytti kalpenevan entisestään, jos se edes oli mahdollista, ja otti kankean askeleen pöytää kohti. “En ole ihan varma, onko se hyvä idea”, hän sanoi hiljaa, niin hiljaa, ettei mummo tainnut kuulla. Ire vilkaisi huomaamattomasti äitiään, joka oli yllättäen vakavoitunut myös. “Itse asiassa minäkin olen sitä mieltä, että Eivaldin ei ehkä kannata hoitaa sitä tänään – hänelle tulee paljon mahdollisuuksia jatkossakin”, hän huomautti varovasti, saaden lämpimän hymyn huuhtoutumaan mummon kasvoilta nopeasti. “Jonkun on se rukous luettava, tai tulimme tänne ihan turhan tähden”, hän muistutti, ja Ire hätkähti, kun äiti äkkiä painoi käden hänen olalleen. “Ire hoitaa. Ire tykkää lukemisesta.” “En minä nyt–” Ire aloitti, mutta hiljeni, kun mummon katse muuttui vakavasta syyllistäväksi. Hän käänsi katseensa seinään, kun vanha nainen pudisti päätään ja käänsi heille selkänsä. “Jos Eivald ei lue, niin kaipa vastuu jää jälleen minulle”, tämä mutisi. Eivald, joka oli pysähtynyt paikoilleen, otti askeleen takaisin Iren viereen samalla, kun mummo itse polvistui pöydän eteen levitettyjen ikivihreiden kuusenoksien päälle. Ire vilkaisi veljeään kohti jälleen, muttei saanut minkäänlaista katsetta takaisin. Eivald tuijotti alttaritaulua kohti surkeana, kuin olisi juuri tuottanut suurenkin pettymyksen perheelleen. Tallin ovi kolahti kiinni tuulen voimasta, ja Ire nyökkäsi sille itsekseen. “Kiitoksia työpanoksestasi”, hän totesi ja käänsi sitten katseensa tallin hämärään. Suljettujen ikkunaluukkujen välistä pääsi sisään kapea kaistale valoa, joka juuri ja juuri paljasti pullean, tummanruskean hahmon, joka seisoi karsinan perällä. Se katseli Ireä korvat höröllä, ja tummat silmät kiilsivät himmeässä valossa. Tätä epämääräistä hahmoa kohti Ire suunnisti paksuilla oljilla astellessaan. Hevonen ei tullut häntä vastaan, ehkä se oli liian väsynyt tai ehkä se ei pitänyt Irestä tarpeeksi, mutta Ireä ei haitannut. Hän kurkotti kätensä eteenpäin ja työnsi paljaat, kohmeiset sormensa hevosen tummanruskean karvan sekaan. Se hörisi hiljaa, sen ääni oli pehmeä ja soma, lämmin. Ire hymähti itsekseen ja painoi kasvonsa ruunikon tummaan harjaan. “Me kävimme juuri jättämässä jumalalle uhrilahjan, Kelo”, hän mutisi tuuheaa karvaa vasten. Varovasti hän siirsi kättään turkin seassa silittämään hevosen pyöreää kylkeä. “Kunhan nämä pahimmat pakkaset menevät ohi, voit varsoa rauhassa. Odota siihen asti, jookosta?” Hän veti kasvonsa hevosensa harjasta ja kohotti toisen kätensä hapuilemaan sen silkkistä turpaa. Kelo, hevonen kun oli, ei ymmärtänyt laisinkaan, mitä Ire selitti, mutta se otti mielellään vastaan silitykset. Hymyillen Ire irrottautui eläimestä ja venytteli käsivarsiaan päänsä yläpuolella. Jostain tallin perältä kuului kavioiden ääniä, kun toinenkin hevonen asteli uteliaana heitä kohti. Ire vilkutti sen suuntaan, vaikkei ihan nähnytkään, kuka sieltä oikein oli tulossa. Sitten hän tunsi turvan, joka tökkäsi häntä vatsaan ja alkoi sitten uteliaasti nuuhkia hänen takkiaan. “En minä tuonut herkkuja, sori. Meidän on pidettävä leivät itsellämme nyt. Sitten keväällä tekin saatte taas”, hän lupasi. Hän upotti kätensä tämänkin hevosen harjaan, mutta tämä kaveri ei ollut aivan yhtä läheisyydenkaipuinen, vaan veti päänsä pois ja kääntyi palatakseen takanurkkaansa, kun ruokaa ei kerran tippunut. Ire hymähti itsekseen ja vilkaisi sitten taas Keloa kohti hämärässä. “Teillä on mukavan lämmin täällä”, hän sanoi. “Oljet lattialla ja kaikkea. Ja paksu karva pitämässä lämpimänä. Teidän ei tarvitse huolehtia siitä, että kädet kohmettuvat. Ajatteles sitä”, hän jatkoi painaen jälleen kummankin kätensä vasten hevosen turkkia. Pinnalta se oli ehkä viileää, mutta lähellä ihoa eläin oli lämmin, hyvin lämmin. Ire nojautui suukottamaan hevosen pyöreää kylkeä ja oli juuri kääntymässä lähteäkseen, kun tallin ovi narahti jälleen avautuessaan ulkopuolelta. Hän siristi silmiään, kun kirkasta valoa valahti sisään, mutta se peittyi nopeasti jonkun astuessa ovesta ja vetäessä sen kiinni. “Jaa, sinä täällä”, totesi Eivaldin ääni. Ire nyökytti, vaikka sitä tuskin näkyikään. “Joo, sori.” “Saat anteeksi.” Eivald marssi hänen ohitseen, ja kilinästä päätellen hänellä oli mukanaan joko päitset tai suitset. Vaikea sanoa, kun ei nähnyt. “Pihka on varmaan siellä perällä jossain”, Ire ohjeisti, mutta Eivald ei vastannut mitään vaan meni peremmälle pimeyteen, jossa kaksi muuta hevosta seisoivat valon ulottumattomissa. Ire tiiraili hänen peräänsä, kuunnellen, kuinka hän löysi etsimänsä ja laittoi hevoselleen päitset tai suitset, kummat sattuivatkaan olemaan mukana. Ire puri huultaan hieman, odottaen yhä vastausta, jota ei kuulunut. Eivald oli harvoin näin hiljainen, ja silloinkin kun oli, yleensä tämä edes pakotti edes jonkinlaisen kohteliaisuuden ulos, kun häntä neuvottiin. “Oletko menossa ratsastamaan?” hän kysyi, toivoen edes jotain reaktiota veljeltään. Vastaukseksi tuli ainoastaan askelia ja jälleen neljän kavion tukahtuneet äänet oljilla, ja pian Eivald asteli Iren ja ikkunan välistä hevonen mukanaan. Ire katsoi häntä tympääntyneenä ja pani kätensä puuskaan. Hevosen häntä huiskahti tarpeettoman läheltä hänen naamaansa, ja hän astui taaksepäin tehdäkseen sille hieman lisää tilaa, vaikka se olisikin kyllä mahtunut oikein hyvin ohitse. “Kuule, ei ihan tosi tarvitse puhua minulle, jos se on liian raskasta”, hän tokaisi, kun Eivald pysähtyi avaamaan tallin ovea. “Menen metsälle”, Eivald vastasi välinpitämättömän kuuloisena. “Yksin vai? Tällä säällä?” “En minä mitään aio kiinni saada.” “Mikä pointti sitten on edes lähteä?” “Mummo tarvitsee suunnilleen kolme tuntia omaa aikaa, ennen kuin suostuu katsomaan minua taas silmiin”, Eivald sanoi. “Minun on sama esittää, että yritin käyttää sen ajan johonkin hyödylliseen.” “Hmm, loistava strategia”, Ire vastasi oven avautuessa, ja tällä kertaa hän ehti jopa valmistautua siihen kylmään valoon, jota talliin pääsi. Hän liittyi veljensä ja tämän hevosen seuraan ja tuli jonon jatkona takaisin ulos. Lumisade oli hellittänyt jo hieman, tosin vain vähän. Ire nosti katseensa kohti valkeiden pilvien peittämää taivasta, joka oli melko kirkas, vaikka päivä olikin luminen. “Sano sitten äidille, ettei ole turhaan huolissaan”, Eivald sanoi sitoessaan hevostaan kiinni renkaaseen tallin seinässä. Ulkona valossa Irekin saattoi huomata, että kyseessä olivat itse asiassa päitset eivätkä suitset. Kuinka esimerkillistä. “Tottahan toki sanon. Mutta sitten olet palveluksen velkaa.” Eivald huokaisi. “Niinpä tietenkin.” “Kauppa on kauppaa.” “On se tämäkin kauppa.” Hän heitti hevosensa selkään huovan, joka oli puoliksi lumen peittämä. Kaipa se oli jätetty ulos vahingossa vähän liian pitkäksi aikaa. “Vastapalvelukseksi voit sanoa isälle, että voi tehdä minulle samanlaisen tikarin kuin teki äidille kihlajaislahjaksi. Se oli aika hienon näköinen”, Ire totesi hetken mielijohteesta katsellen, kuinka Eivaldin punarautias tamma sai hiljalleen myös satulan selkäänsä. “Ei isä sinulle puukkoja tee. Ei ainakaan ennen, kuin alat herätä ihmisten aikoihin ja tehdä hommia, niin kuin muutkin tässä talossa”, Eivald vastasi hevosensa toiselta puolelta. Ire kohautti olkiaan. “No, ei sitten. Äiti saa pohtia sijaintiasi sen kolme tuntia”, hän sanoi, lähtien kävelemään tallilta kohti heidän kotitaloaan, joka kohosi mäen päällä aivan tallin vieressä. Eivald huokaisi raskaasti, ja Ire pysähtyi kuullessaan hänen tulevan perässä. “Saat minun omani”, hän ilmoitti vetäessään tikarin vyöltään. Ire siristi silmiään epäileväisenä, kun kiiltävä terä ojennettiin häntä kohti. Eivald katsoi häntä silmiin vakava ilme naamallaan, ja kohottaen kulmiaan Ire ojensi kätensä ja otti tikarin itselleen. “Onko tämä isän tekemä?” “On, sain sen joskus vuosia sitten lahjaksi. Älä riko sitä, älä hukkaa sitä, äläkä ennen kaikkea ala riehumaan sen kanssa. Jos puhkot joltakulta silmän, otan sen takaisin ja… otan sen takaisin.” Eivald katsoi häntä yhä, ja olkiaan kohauttaen Ire nyökkäsi. “Kuulostaa hyvältä, nuori mies. Tästä hyvästä voin olla vaikka palveluksen sinulle velkaa, näin vuorostaan. On tämä melko lailla kahden palveluksen arvoinen”, hän tokaisi. Eivald hymähti, pudisti päätään itsekseen ja kääntyi palatakseen uljaan ratsunsa luokse. Ire laski katseensa tikariin, jonka oli saanut. Sille ei ollut tuppea, tai sitten Eivald oli päättänyt pitää sen itsellään, mutta ainakin nyt Ire saattoi suoraan ihastella tikarin kiiltävää, metallista kylkeä. Vaikka sen terässä olikin pieniä käytön jälkiä, siihen kaiverrettu tunturipeuran naama oli yhä selkeästi näkyvillä. Hän hymyili itsekseen sen kiillellessä lähes mustana kylmänharmaalla pinnalla. “Siitäs sait, isäukko”, hän totesi lähtiessään jälleen tallustamaan kotitaloaan kohti. “Et voi pitää minua erossa tekeleistäsi. Olen liian hyvä neuvottelemaan." |