Julkaistu 30.3.2022
ESINÄYTÖS“Oi kylmän tytär, lopun äiti, laske katsees meihin.
Rukouksein; älä viel’ meit’ syökse kuolon syövereihin.” Ikkunoiden helinä lähes peitti alleen äänen, vanhan ja värisevän. Tuulen ujellus kuului läpi temppelin paksujen kiviseinien, ja ikkunoiden takana korkeat männyt huojuivat kovassa tuulessa. Yö oli pimentynyt, ja temppeliä valaisevien lyhtyjen ja kynttelikköjen valo oli ainoa kirkkaus pimeydessä, joka kaikkialla vallitsi. Niiden liekit lepattivat sattumanvaraisesti, kuin olisivat uhanneet sammua, mutta muuttivat sitten mielensä. Ilmassa tuoksui sula vaha ja havut, joita oli asetettu lattialle pienen alttarin eteen. Havuoksien päällä oli polvillaan vanha nainen, jonka ryppyiset kädet oli painettu tiukasti yhteen ja silmät ummistettu. “Sun aikas’ pian koittakoon, myö innol’ odotamme. Siunauksestas’ koskaan emme olla voisi pahoillamme.” Hän puhui hennosti, hänen äänensä oli heikko. Harmaantuneet hiussurtuvat valuivat turkismyssyn alta, valuttaen yksittäisiä vesipisaroita hänen ryppyisille kasvoilleen. Myssyn laella kimaltelivat yksittäiset lumihiutaleet, joista osa alkoi hiljalleen sulaa pois temppelin suomassa vähäisessä lämmössä. Hetkeksi nainen avasi harmaat silmänsä, joiden katseen hän kohdisti kohti suurta reliefiä seinällä, alttarin yläpuolella. Se peitti seinän lähes kokonaan, ja kynttilöiden liekkien valossa siitä erottui vain sen alapuolisko. “Yhden pyynnön sulle lausun, ja pienen pyynnön sangen. Anna varastomme meille riittää läpi tämän hangen.” Hänen katseensa vaelsi pitkin sitä osaa reliefistä, jonka hän pimeydessä saattoi nähdä. Sen alalaidan täyttivät kymmenet ja kymmenet ihmishahmot, kansalaiset, jotka katsoivat käsivarret ojossa yli kohti jotain, joka peittyi pimeyteen. Hahmojen kasvot olivat piirteettömät, kun he ylistivät yläpuolellaan häilyvää hahmoa, jonka piirteitä pimeydessä ei näkynyt. “Rakkautes’ on pohjaton, armosi on myös. Tiedän ettei rangaistus oo tämä myrskyn yös’.” Näiden sanojen jälkeen nainen huokaisi hiljaa. Hän laski katseensa reliefistä alttariin, jonka eteen oli polvistunut. Se oli vaatimaton, puusta koottu kaksikerroksinen taso, jonka ylempi kerros oli vain puolet alemman koosta ja aivan seinän vieressä. Se oli peitetty kynttilöin, joista vain parissa enää paloi liekki. Alempi taso oli peitetty paksulla, valkealla kankaalla, ja sen päällä oli paksukantinen kirja. Sen kellertävät sivut oli täytetty tekstillä, joka oli kuitenkin suttautunut musteen kostuessa vuosien varrella. Monestakaan sanasta ei enää saanut selvää, mutta siitä huolimatta nainen katseli sitä kuin olisi lukenut. Silloin temppelin ovi kiskaistiin auki ja kylmä tuulenpuuska tuulahti sisään. Kynttilöiden liekit lepattivat lujaa, osa sammui, osa selvisi. Nainen kääntyi katsomaan olkansa yli, kun ovi painui takaisin kiinni, ja siristi silmiään uuden kirkkaan valon saapuessa tilaan. Ovella seisoi nuori mies, joka piteli kirkasta lyhtyä kädessään. Hän näytti sillä valoa edelleen astellessaan mustilla saappaillaan syvemmälle temppeliin. Hänen takkinsa turkiksesta varisi lunta temppelin kiviselle lattialle, ja hän pysähtyi keskelle temppeliä katseensa vanhassa naisessa. “Mummo, olemme etsineet sinua kaikkialta”, hän ilmoitti kovaan ääneen, yli tuulen ja ikkunoiden helinän. “Sinun on tultava kotiin. Tuuli yltyy yltymistään, ja on vain ajan kysymys, milloin ulkona alkaa lennellä oksia. Lisäksi on jo pimeää.” Naisen kasvoille nousi vieno hymy, kun hän käänsi jälleen katseensa kirjaan edessään. Hän siveli sen mustuneita sivuja pitkillä, kyhmyräisillä sormillaan ja naurahti hiljaisesti. “Voi Eivald, olet niin kultainen. Sinulla ei ole syytä huoleen. Rukoilen parhaillaan tämän ikävän myrskyn loppumiseksi.” “Etkö voi tehdä sitä huomenna? Voi olla, että tuuli on silloin jo tyyntynyt. Pelkään, että kun palaat kotiin yöllä, kaadut ja palellut. Mennään yhdessä, jooko?” Eivaldin ääni oli rauhallinen, mutta oli selvää, että niiden takana oli nouseva huoli ja pelko. Naisen hymy leveni. Eivaldin lyhdyn tuomassa valossa hän kohotti katseensa kohti reliefiä, joka näkyi viimein kokonaan. Alapuolellaan palvoviin ihmisiin verrattuna suureksi kuvattu nainen seisoi kansansa yläpuolella, pidellen toisessa kädessään tiimalasia ja toisessa kellotaulua. “Voi, olin jo melkein saanut rukoukseni loppuun, kultaseni. Etkö voisi odottaa sen aikaa? Huomenna sää on parempi, ja hyvällä tuurilla luntakaan ei ehdi tulla niin paljoa, että maa olisi täysin sen peitossa. Ehtisimme vielä siirtää tarpeita turvaan, ennen kuin talvi tuhoaa ne lopullisesti.” Eivald epäröi hetken, vilkaisi kohti pimeää ikkunaa, ja huokaisi sitten nyökäten. “Hyvä on, mummo. Odotan sinua ulkopuolella. Pidä kiirettä, ole kiltti. Sää huononee koko ajan, ja ihmiset ovat huolissaan, kun eivät tiedä, missä olet.” “Totta kai, totta kai. Kunhan vain neitomme Phezone kuulee hädästämme, hän lopettaa tämän myrskyn ennen aamua. Hänellä on syynsä kaikkeen, Eivald, hänellä on, mutta hän ei unohda meitä hädän hetkellä.” “Sepäs hyvä, mummo. Minä menen nyt. Tule ulos heti, kun olet valmis.” Niine sanoineen Eivald kääntyi ja lompsi takaisin ovelle. Jälleen pääsi sisään voimakas tuulenpuuska, mutta tällä kertaa se oli ohi nopeammin. Siitä huolimatta vain muutamaan yksittäiseen kynttilään jäi palamaan valo. Nainen katsoi uudelleen olkansa yli kohti ovea, mutta kääntyi jälleen alttarin puoleen ja sulki silmänsä. Hymy pysyi hänen kasvoillaan hänen lausuessaan rukouksensa loppuun. “Asian voin taata sulle; ei joukossain oo huijaria. Me sua ylistämme ja ootamme, et kotimme ois’ Paria.” |