Puoli vuotta on kulunut kuin siivillä, kun on koko ajan ollut jotain, mitä suorittaa. Koetta kokeen perään, essee esseen jälkeen, laskutehtäviä ja esitelmiä - olisi vaikea väittää, että lukion viimeinen vuosikurssi on ollut ruusuilla tanssimista. Jokainen opettaja yrittää yhtä aikaa viilata opiskelijasta parhaan mahdollisen version juuri ennen ylioppilaskoetta, ja kun aineita on samaan aikaan ties kuinka monta, se imee mehut melko tehokkaasti.
Mutta selvitty on, ihme kyllä! Ja nyt lukuloma on alkanut. Joskus minusta tuntuu, että en enää koskaan halua opiskella lukion jälkeen. Tietenkinhän tosiasia on se, etten pääse tällä koulutuksella kovin suurenmoiselle urapolulle, joten pakko on jatkaa. Vielä en ole päättänyt, aionko pitää välivuotta vai en, vaikka aikaa asian pohtimiselle ei kohta enää ole. Pian kaikki tärkeimmät päätökset ovat edessäni, mutta en aio tehdä niitä tänään. Tällä kertaa en nimittäin ole kirjoittamassa koulusta, vaikka se blogin pääaihe onkin. Tänään minun mieltäni vaivaa eräs hieman henkilökohtaisempi aihe, josta haluan purkaa ajatuksiani. Joku saattaa vielä muistaa tammikuussa 2022 täällä julkaisemani novellin Mummoni puutarhakeinu. Se on viime kädessä omaan kokemukseeni pohjautuva tarina ikääntymisestä ja kuolemasta kasvavan lapsen silmin. Palasin lukemaan sen tänään, enkä odottanut sitä, mitä kohtasin. Vaikka teksti oli vanhaa, ja vaikka olisin nykyään kirjoittanut monet asiat toisin, se novelli oli yhä tarina minusta. Minun nimeni ei ole Saimi, en ole edes syntynyt samana vuonna kuin Saimi, eikä minun isovanhemmillani ollut taloa järven rannalla, mutta joka tavalla minä silti olen Saimi. Lisäksi Saimissa on silaus minun isosiskoani, äitiäni, serkkuani... kaikkia niitä, joiden vaikeutuvaa kommunikointia mummuni kanssa aikanaan seurasin. On varmaan melko omahyväistä sanoa näin, mutta se novelli saa minut yhä tunteelliseksi. Aika liikkuu, ja olen päässyt eteenpäin oman mummuni kuolemasta. Samalla olen kuitenkin joutunut seuraamaan isoisäni kunnon hyvin nopeaa huononemista. Se alkoi muutama vuosi sitten, ja terveestä ja iloisesta miehestä on nyt tullut vanhus, johon en enää saa kontaktia. Ei ole kulunut kauaa siitä, kun hän vielä käveli, puhui ja muisti edes joitain asioita. Vähän aikaa sitten hän muutti vanhainkotiin isoäitini luota. Olen käynyt katsomassa häntä muutaman kerran, ja vaikka tunnistan hänet yhä, totta kai, hänellä on hädin tuskin mitään yhteistä entisen isoisäni kanssa. Kasvoja on vaikea tunnistaa, hän ei avaa silmiään, ei vastaa puhuteltaessa. Silti, jouluaattona hänen luona käydessämme, muiden perheenjäsenten keskustellessa keskenään, kuulin hänen laulavan. Silmät kiinni, pyörätuolissaan pöydän ääressä, hän lauloi tutunkuuloista melodiaa, ja yritin tunnistaa kappaletta. Ehkä se oli joululaulu, tai kenties se oli yksi niistä monista kappaleista, joita hänellä oli tapana hoilailla päivät pitkät, kun olin lapsi. En tiedä, enkä koskaan saa tietää. Minut vedettiin mukaan muiden keskusteluun, ja siihen se jäi. Voin vain arvailla, mistä kappaleesta mahtoi olla kyse. Siitä huolimatta oli mukavaa kuulla hänen laulavan taas. Voihan kuitenkin olla, että tämä jäi viimeiseksi kerraksi. Isäni antoi minulle isoisäni vanhan Polaroid-kameran, kun mainitsin hänelle, että sellainen olisi ihan mukava omistaa. En edes tiennyt, että meillä oli sellainen, mutta kyllä vain - ja se on täydessä toimintakunnossa. Se on kirjaimellisesti uudenveroinen; ei naarmuakaan pinnassa, kaikki toimii täydellisesti. Kuka tietää, kuinka paljon sitä on aikanaan käytetty, mutta tahdon kovasti ottaa sen jälleen käyttöön. Jollain tapaa se näyttää isoisältäni, tai paremmin sanottuna, se muistuttaa minua hänestä. En koskaan nähnyt hänen käyttävän sitä, mutta voin kuvitella sen hänen käsiinsä. Kunhan siis saan kasaan tarpeeksi rahaa filmin ostamista varten, meillä voi viimein olla yhteinen harrastus, vaikka hän ei ehkä sitä tiedäkään. Oli miten oli, luulenpa, että hän olisi tyytyväinen tähän järjestelyyn. Ehkä hän sanoisi, ettei ainakaan mennyt kameran ostaminen hukkaan. ~ Fiar
0 Comments
Hiihtolomani lähenee loppuaan. Suurimman osan tästä lomasta olen viettänyt sisällä opiskelemassa, mutta onnekseni olen ehtinyt myös rentoutumaan ja tekemään mukaviakin asioita. Esimerkiksi loman alussa latasin koneelleni lapsuuteni lempipelin The Sims 2. Se lakkasi toimimasta perheemme pöytäkoneella muutama vuosi takaperin, enkä ole päässyt pelaamaan sitä sen jälkeen, mutta nyt oli aika palata sen äärelle. Nostalgia on ollut todellista ja olen viettänyt vähän turhankin paljon aikaa sitä pelatessa, mutta totta kai se on ollut sen arvoista. Ennen kuin kukaan huolestuu, olen tehnyt muutakin kuin vain tuijottanut ruutua koko loman! Historian opiskelun oheella kävin retkellä vanhempieni kanssa, ja pääsin todistamaan yhtä mukavimmista matkailukohteista, joissa olen Suomessa käynyt; Korouomaa. Maisemat olivat kuin suoraan jostain talven ihmemaasta, ja minua surettaa, etteivät ne näytä kuvissa läheskään yhtä edustavilta kuin paljaalla silmällä, mutta yritin tietenkin parhaani ikuistaakseni ne näkymät. Koiran taluttaminen tuli minun vastuulleni jo heti retken alussa, ja koiralla muuten oli kiire. Se kiskoi eteenpäin koko ajan, minkä takia minulle ei juuri jäänyt aikaa miettiä asetelmia tai tarkennuksia kuvissani. Pahoittelen siis jo valmiiksi niiden huonohkoa laatua! Suuri osa ihmisistä ei varmaan ole kuullut koko Korouomasta, joten kenties on aika selittää hieman, missä sitä on oikein tullut käytyä. Korouoma on Wikipedian sanojen mukaan rotkolaakso ja luonnonsuojelualue, joka on suunnilleen 30 kilometriä pitkä ja muutama sataa metriä leveä. Sen pohjaa myöten mutkittelee Korojoki, ja kanjonia reunustavat kalliot, joista osa on pystysuoria ja jopa 130 metriä korkeita. Seinämiä pitkin laskeutuu siellä täällä vesiputouksia, jotka talvella jäätyessään ovat melko suosittuja kiipeilykohteita. Pitkin reittiä on mielenkiintoisia infotauluja, joista selvisi muun muassa, että polku, jolla kuljimme, oli alun perin vanha hevostie, jota pitkin aikoinaan kuljetettiin puuta reellä. Lisäksi reitin varrella oli tietoa putouksista ja alueen kasvistosta. Arvioisin, että noin puolet reitistä oli polkua metsän keskellä. En nyt erityisesti jaksa pohtia, kuinka pitkä reitti oli, mutta useamman kilometrin verran me siellä kävelimme, ja matkaan ja laavulla istuskeluun meni yhteensä kolmisen tuntia. Metsässä käveleminen oli ihan rentouttavaa puuhaa. Vaikka turisteja oli liikenteessä paljon, reitti oli silti rauhallinen ja sää oli hyvä - ei ollut turhan kuuma eikä turhan kylmäkään. Olisi varmasti ollut mukava kävellä siellä yksin, vain omien ajatusten kanssa, ja katsella maisemia. Kenties lähden sinne jonain päivänä ilman koiraa, niin voin keskittyä välillä muuhunkin! Maisemia kanjonin laidalta. Käveltyämme jonkin matkaa polku johdatti meidät lähelle kanjonin laitaa. Tähän mennessä matka oli ollut melko helppoa ja tasaista, mutta nyt polku alkoi olla ajoittain huomattavasti jyrkempi ja myös liukkaampi, ja koiran kiskoessa eteenpäin minun oli katsottava hyvin tarkasti mihin astuin, sillä oli vain ajan kysymys, milloin lentäisin nurin. Lopulta lähes lensinkin, nimittäin mennessäni muiden edellä mäkeä alas ilmoitin kovaan ääneen, että "Tämä ei ole liukas, voi tästä tulla!", ja sitten liukastuin. Olisin kaatunut suoraan selälleni, jos en olisi saanut kaiteesta otetta. Muut päätyivät laskeutumaan mäen alas polun reunaa pitkin välttääkseen sen karmean kohtalon, jonka minä koin. Liukkaudesta huolimatta maisemat kanjonin reunalla olivat upeat. Valokuviin oli kännykällä vaikea ikuistaa, kuinka korkeat ja vaikuttavat seinämät olivatkaan, mutta toisaalta se onkin jotain, mitä pitää nähdä itse omin silmin. Lumen peittämät kallioseinämät, jäätyneet vesiputoukset ja korkeat, naavan peittämät männyt saivat minut tuntemaan olevani jossain paljon, paljon kauempana sivistyksestä kuin todellisuudessa olin. Oikeastaan silmänkantamattomiin jatkuva, luminen metsä oli omalla tavallaan kuin suoraan jostain pohjoiseen viikinkiaikaan sijoittuvasta kirjasta. Reunalle saapumisen jälkeen reitti lähti monen mutkan kautta laskeutumaan kohti laakson pohjaa. Iso osa tästä matkasta oli pelkkää alamäkeä, osa jyrkempää ja osa loivempaa. Siinä laskeutuessa en juuri ehtinyt maisemia katselemaan, mutta pohjalle päästyäni pääsin toteamaan sen kaiken olleen sen arvoista. Maisemia rotkon pohjalta. Jälleen kerran valokuvaustaitoni eivät anna kunniaa kaikelle sille, mitä näin. Alhaalta katsoen seinämät, kivikot ja putoukset olivat entistäkin kauniimpi näky, kun ne kohosivat korkeuksiin suoraan silmien edessä. Kanjoni tuntui jatkuvan silmänkantamattomiin kummassakin suunnassa, ja siinä vaiheessa tuntuikin siltä, että siellä voisi kävellä ikuisesti. Valkea hanki kontrastina tummaa kalliota ja puita vasten, jää, joka kiilteli valossa paikoin sinisenä, paikoin kellertävänä ja paikoin valkeana, ja harmaa taivas, joka alkoi pian pohjalla ollessamme tiputella yksittäisiä lumihiutaleita. Maisemaa pilkuttivat siellä täällä muiden vaeltajien värikkäät ulkovaatteet. Matkaa rotkolaakson pohjaa myöten oli suunnilleen saman verran kuin sen ulkopuolellakin. Täällä oli hieman vaikeampaa pysyä kartalla siitä, missä oikea, merkitty polku kulki, kun monet olivat tallanneet hankeen omia polkujaan halutessaan päästä lähemmäs putouksia tai kallioseinämää. Kaikki ne polut joille eksyin päätyivät kumminkin aina takaisin pääpolulle, joten ongelmia ei päässyt esiintymään. Kuljimme pitkin rotkon pohjaa pysähtyen välillä kuvaamaan tai muuten vain levähtämään, ja lopulta polku lähti jälleen nousemaan ylös. Nousut olivat aivan yhtä jyrkkiä kuin laskutkin, mutta tässä vaiheessa siihen oli onneksi jo totuttu.
Lopulta polku johti meidät laavulle, jonka luona saimme viettää hengähdyshetken ja paistaa makkaraa. Paikalla oli kaksi muutakin retkeilyporukkaa, joista toinen lähti juuri, kun saavuimme. Toisen porukan nuotio onnistui sammumaan heidän kovasta kamppailustaan huolimatta, joten he liittyivät seuraamme meidän nuotiomme ääreen. Syötyämme ja juotuamme lähdimme viimein takaisin kohti parkkipaikkaa, jonne ei laavulta enää ollut pitkä matka. Parkkipaikan lähellä on myös jonkinlainen kahvila, josta voi vuokrata tavaraa vaellukselle ja ostaa ilmeisesti myös ruokaa, mutta siellä en sattunut vierailemaan. Reissusta jäi hyvä maku suuhun, ja se taitaa olla yksi lomani kohokohdista. Jos Lapin maisemat sattuvat kiinnostamaan, Korouoma on melko mainio kohde retkeilylle. Se ei sijaitse tunturilapissa, vaan melko lähellä Lapin alarajaa, joten tätä reissua varten ei tarvitse matkustaa hirvittävän korkealle. Siitä huolimatta se tarjoaa talvisin kauniita jääputouksia, syksyisin värikästä ruskaa ja kesäisin suomalaista, puhdasta luontoa parhaimmillaan, ja minusta hieman tuntuu, että tulen käymään siellä vielä uudelleen. ~ Fiar Kaikki kuvat tässä postauksessa ©Fiar |
|